Jouluaatto

                          

   
    Pimeys. Täydessä hiljaisuudessa kuuluu ainoastaan, kun ilmavirta liikuttaa verhoja.Mikään ei kuitenkaan ole ikuista. Pian kuuluu suhahdus, kun tulitikku vetäistään rasian kylkeä pitkin. Pimeys on poissa, kirkas loiste pienen tikun päässä luo valoa ympärilleen. Valo kulkee halki pimeän, valaisten itse reittinsä. Lopulta se pääsee sydämen luo, jää paikoilleen hehkumaan. Se polttaa sydämen pään, lanka mustuu. Pian se katkeaa, liekki kun jatkaa loistettaan.

Kultaa kimalteleva liekki murtaa tummuneen sydämen ja valuu yhä alemmas. Lopulta se osuu vahaan, sulattaen sitä hiukkanen kerrallaan. Kynttilä alkaa hohtaa, sulaen yhä enemmän. Se voimistuu, se leiskuaa, pienentyy taas, kasvaa uudestaan.

Sulaa alta maa, pian se täysin romahtaa. Enää jäljellä on vähän vain hohdetta. Steariini heijastaa valon kauneutta, joka puolelta... Kunnes.... Pimeys.

    Noita ihanasti hohtavia tuikkijoita on kuusen oksat täynnä, joskin aitoja ne eivät korjaa. Myös omassa näkökentässäni on tällä hetkellä joulukuusi, kynttilöineen ja tähtineen. Jouluruokien valloittavaa tuoksua en valitettavasti haista, influenssa on saanut nenäni tukkoon, ja meinasipa maalle lähtö jäädä kokonaan. Tässä nyt kuitenkin olen, odotettuani joulua kesäkuun lopusta lähtien. Nyt se vihdoin on täällä.
    Omaa jouluani oli tuomassa Vantaan Tanssiopiston iki-ihana joulusatu, Lumottu Kirja. Treenattuani sitä elokuusta oli sanoinkuvailemattoman huikeaa päästä lavalle Hienohelmana ja osana kirja-armeijaa. Kiitos vielä kaikille teille, jotka teitte Lumotusta Kirjasta Lumotun Kirjan.

                 

 

 

On aika nyt minunkin siirtyä muihin puuhiin, toivotan ihanaa joulua jokaiselle lukijalleni!

Reetta
 

Joulukalenteri

   Nyt joudun todella pahoittelemaan vaitonaisuuttani, mutta en varmaankaan ole ainoa, jolla on tekemistä joulun alla... Nyt ehdin onneksi kirjoittelemaan tännekin päin, joten joulukuu ei jää täysin kirjoituksitta.

 
       Joulukalenteri. Jokaisella meistä on taatusti joskus ollut sellainen, itselläni niitä on kokonaista neljä. Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa aamu, kuin nappaamalla luukusta Fazerin suklaakonvehti tai kurkistamalla perinteisen partiolaisten kalenterin luukkuun?

   Joulukalenterien historia ulottuu jo oikeastaan vuoteen 1904, kun saksalaiset toivat ensimmäisen joulukalenterin markkinoille. Suomeen ne rantautuivat kuitenkin vasta Teresita Fazerin ansiosta vuonna 1947, kun hän ehdotti Suomalaisen Partiotyttöliiton hallitukselle, että partiotytöt voisivat kerätä itselleen rahaa myymällä kalentereita. Näin sai alkunsa Suomen joulukalenteriperinne.
   Varmasti jokainen joulukalenterin luukun joskus avannut tietää, miltä tuntuu nähdä luukkujen hupenevan ja lopulta loppuvan kokonaan. Lopulta joulukalenterin joutuu heittämään pois, ja sitten onkin taas lähes vuosi kulutettavana ennen seuraavan saantia. Mitä ideaa, voisi joku kysyä. Siinä vaiheessa loppuisi monella sanat. Mitäs ihmeen ideaa niissä joulukalentereissa oikein on?
       Oletko ikinä tullut ajatelleeksi, että yksi parhaista tavoista tuoda joulumieli esiin on odottaa joulua? Jouluisia askareita voi tehdä jo marraskuussa, tai aloittaa ne jo kesäkuun lopussa, kuten minä. Piparkakkujen ja joulutorttujen leipominen, oman huoneen koristelu jouluiseksi, siivoaminen. Niillä on hyvä kenen tahansa aloittaa. Totuus on, että joulua ei tuoda yhdellä käden heilautuksella, vaan se vaatii aikansa löytääkseen tiensä sydämeen. Siihen loistava apuväline on perinteinen joulukalenteri.
Odotat, että saat avata luukun. Samalla odotat, että luukun numero kasvaa, kunnes päästään kahteenkymmeneenneljään. Jokaisen luukun avaamishetkeen kerääntyy jännitystä, odotusta ja intoa. Kun sen luukun vihdoin saa napsauttaa auki, on kuin kimallepölyä puhallettaisiin ympäri huonetta. Yhdessä sekunnissa odotus on taas kauempana, se loikkii leikkisästi kauemmas kuin jänis lumihangessa. Yrität saada sitä kiinni, mutta turhaan: hetken maagisuus on kadonnut, ja taas on edessä 24 tunnin odotus. Typerää, mutta yhtä koukuttavaa kuin lempipelisi, jokin hyvä kirja tai muu mukava asia. Koskaan en ole kyllästynyt seuraavan hetken odotukseen. Seuraavan aamun odottaminen tuo mukavaa jännitystä päivään. Valkea jänis hidastaa koko ajan, pian sen saa kiinni. Sitä silitetään hetken, sitten se päästetään taas menemään. Vuoden päästä on aika jahdata sitä uudestaan. Joulukalenteri lienee siis oleellinen osa joulun tuloa, itse en ainakaan osaisi kuvitella joulukuuta ilman kalenteria. Minulta vain meni lähes 15 joulukuuta tajuta se.

Tämä kuva EI ole itse otettu, vaikka itsellänikin tällainen on.

                      

Olen syvästi pahoillani, mutta tämä tulee jäämään viikon ainoaksi postaukseksi. Ensi viikolla pyrin kirjoittamaan kaksi viestiä :)

Ja sitten tiedoksi: 31.12.2014 aloitan uuden blogin kirjoittamisen. Pohdiskelevuutta on luvassa lisää, mutta muunkinlaisia tekstejä tullaan näkemään. Aiheskaala laajentuu huomattavasti, joten lukemista löytyy useamman henkilön makuun. Tässä blogissa tullaan näkemään vielä 2-5 postausta, jonka jälkeen otan uuden blogin käyttööni. Pimeät Illat jatkaa toimintaansa 1.10.2015, mutta tekstejäni voi tosiaan lukea 31.12.2014 alkaen uudesta osoitteesta, linkkailen sen myöhemmin.

1. Adventti: Piparit

               Piparin tuoksua, tonttujen juoksua, sitäkö joulu on?

                                     

  Valkoinen pöly kohoaa ilmaan, kun kaadan jauhoja joulunpunaiselle leivonta-alustalle. Itse tehty piparitaikina on ollut yön yli jääkaapissa, piparimuotit odottavat käyttöön pääsyä. Mitä olisikaan joulu ilman pipareita?

  Pipareiden eli piparkakkujen juuret ulottuvat kauas historiaan, Pohjoismaihin ne saapuivat keskiajalla. Suomessa niitä leivottiin ensin kartanoissa ja muiden arvostettujen sekä rikkaiden kodeissa, joista tieto kulkeutui palvelusväen mukana muidenkin korviin. Omassa perheessäni pipareita on leivottu joka jouluksi, piparkakkutaloa en ole kuitenkaan moneen vuoteen päässyt tekemään, johtunee siitä, että sulan sokerin kanssa taisteleminen ei ole puuhista miellyttävintä.

     Tiedätkö sen tunteen, kun painat muotin ensimmäistä kertaa syksyn aikana piparitaikinaan? Sen tunteen, kun onnistut kenenkään huomaamatta varastamaan palasen taikinaa maistaaksesi, onko se yhtä täydellistä, kuin ennenkin? Sen tunteen, kun huomaat syöneesi puolet taikinasta? En liene ainoa, jonka kohdalla nämä toteutuvat jokaisena vuotena. Siitä huolimatta ilo on sama joka vuosi, vuoden ensimmäiset piparit katoavat hetkessä purkistaan, vaikka sen pistäisi mihin.
  Kysymys, joka itseäni askarruttaa. Miksi piparkakut paistetaan, kun ne ovat paljon parempia ennen paistamista? Raaka kananmuna ei liene terveellistä, mutta muutenhan suurin osa aineista on syötävissä sellaisenaan. Säilyvyyskin taitaa olla parempi, kun leivonnaiset on käytetty uunissa. Kai se vain on hyväksyttävä, ettei niitä voi paistamatta jättää, vai kuinka?

  Joulun taikaa, lumen aikaa, vaan ei lunta näy. Unta saisi olla sekin paha, joulun tunnelman alentaja. Muu kohdallaan on kyllä, piparien tuoksu, tonttujen juoksu. Lunta jouluksi toivoisin, piparien lisäksi, siinä on se tie.

Tule joulu kultainen

       Lunta tulla tuiskuttaa taas, kävelen perjantai-iltapäivänä koulusta kotiin. Ihan muutamassa hetkessä ovat kadut muuttaneet väriään, ja olenpahan itsekin saanut lumipeitteen mustan takkini päälle.

   Pitkästä aikaa otan imurin mieluusti käteen. Sen jälkeen ovat vuorossa rakkaat lumitähteni ja muut joulukoristeeni, enemmän tai vähemmän itse tehdyt. On vihdoin aika alkaa toden teolla tuomaan joulua esille, kulkea lumista polkua eteenpäin vähä vähältä, askel askeleelta. Siivoan, koristelen ja leivon koko illan, onhan ihanaa, kun vihdoin saan jouluttaa ilman, että kukaan katsoo kummissaan.

   Lauantaiaamu. Ulkona päivä valkenee, lumen paljous paljastuu pikkuhiljaa. Kello ei ole edes kahdeksaa, kun ampaisen ulos mainoskärryjen kanssa. Ja voi sitä kauneutta, hiljaa leijailevaa lunta, valkenevaa aamua, hiljaisuutta, pientä pakkasta! Yhtään ei haittaa, vaikka sormet vähän jäätyvätkin ja varpaita paleltaa. On sentään lunta, sitä onnen tuojaa, joka kuuluu perinteiseen jouluun. Kaikki on niin kaunista, valkeus verhoaa maan joka puolelta, eikä yksikään puun oksa ole säästynyt sokerikuorrutukselta. Olo niin jouluinen, kun MP3-soitin soittaa korvaani joululauluja toisensa perään. Täydessä hiljaisuudessa, marraskuisen aamun keskellä hymyilen silmät tuikkien, kuljen kuin sadussa olisin, keskellä talvi-ihmettä. Työni on hitaampaa kuin yleensä, mutta se ei haittaa, en jaksa piitata moisesta pikkuseikasta, kun ympärilläni kimaltelee pakkaslumi. Tätä on odotettu.
 
   Herään ennen kellonsoittoa ulkona vallitsevaan kirkkauteen ja keittiöstä kantautuviin ääniin. Flunssaisesta olosta huolimatta nousen sängystä; onhan tänään jouluviikonlopun huipennuspäivä, sillä tänään, sunnuntaina 23.11. klo 16 sytytetään Aleksanterinkadun jouluvalot Helsingin keskustassa. Voiko mitään ihanampaa joulunodotuksessa ollakaan? Sydämeni on täynnä joulun iloa, kun ulko-ovi pamahtaa kiinni. On aika etsiä ne loputkin joulukoristeet, soittaa joululauluja ja nauttia joulufiiliksestä.
       Puikkelehdin väkijoukossa reippaasti siihen nähden, että olen juuri seissyt kaksi tuntia eturivissä katsomassa joulukadun avajaisohjelmaa. Haluan nähdä omin silmin, kuinka valot syttyvät koristamaan Aleksanterinkatua. Pian se tapahtuu - ja se hetki on ohi. Sekunnissa kaikki kadun valot hehkuvat talven kylmyyteen lämpöä ja saavat suuren ihmismäärän ihastelemaan itseään. Niiden valojen ali kulkee ensimmäisenä itse joulupukki kulkueineen, perässään tuhansia ihmisiä. Väkijoukko valuu yhtenä pois jouluisen tunnelman vallitessa ja illan pimetessä. Stockmannin jouluikkuna kerää pieniä katsojia, joulu on todella tulossa.

   Upea jouluviikonloppu takana, ihanat joulutunnelmaiset viikot edessä. On ilo ja onni saada kokea taas kerran piparien tuoksu, riisipuuron perinteikäs maku, kuusen kimallus, aattoiltaa hivelevä pimeys, antamisen ja saamisen ilo, lämmin tunnelma, sanoinkuvaamaton joulun taika sekä se hetki, kun saa vihdoin avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Se on odottamisen arvoista. Ja muistathan: Joulu on muidenkin kuin oman itsen ajattelua.

                     

Talviset terveiset ♥

Hyvät tavat kunniaan

          Jälleen pahoittelen hiljaisuuttani, viime viikkojen TET ja nyt kasa koulutöitä sekä baletti vievät aikaa vähän turhankin reippaalla tahdilla. Tänään kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni ja päätin kirjoittaa. Toinen teksti tällä viikolla ilmestyy lauantaina.

    TET-harjoittelu. Jokaisen yhdeksäsluokkalaisen odottama jakso, jolloin saa luvan kanssa kesken kouluvuoden heittää kirjat nurkkaan ja tehdä jotain muuta. Eri ihmiset, eri ympäristö, eri tehtävät. Mikäs sen mukavampaa keskellä marraskuista harmautta?
    Itse opin TET-harjoittelussa paljon, ymmärsin todella sellaisiakin asioita, jotka luulin jo tienneeni. Yksi päällimmäisistä asioista mielessäni on kuitenkin hyvät tavat ja kohteliaisuus.
    En itse ole ihminen kohteliaimmasta päästä, mutta tiedän heitäkin, joiden rinnalla olen suorastaan sädehtivä enkeli. Tetissä ollessani huomasin, mitä pienet sanat ja eleet todella saavat aikaan. Jos yläasteella sanoo puolitutulle tai tuntemattomalle "Moi", takaisin saa pahan katseen ja kenties muutaman kirosanan. Ollessani ala-asteella tetissä minua tervehtivät tuntemattomat oppilaat ja opettajat ihan tuosta noin vain. Tietysti vastasin kohteliaasti takaisin, mutta saihan se hämmentyneeksi. Se on jotain, mitä ei yläasteella tunneta. Ajatella, että niin pienet sanat, kuten huomenta, hei ja moi, voivat vaikuttaa ilmapiiriin ratkaisevasti. En tarkoita, että jokaiselle vastaantulijalle pitäisi sanoa jotain, sehän menisi mahdottomaksi. Koulumaailmassa törmää vain harmittavan usein siihen, että jopa omaan kaveriporukkaan mennessä ja tervehtiessä saattaa saada vain yhden vastauksen, eikä välttämättä sitäkään. Mietin, olisiko mahdottomuus sanoa "Moi" vaikkapa vaan sille omalle kaverille?
    Kulkiessani Kivimäen koulussa TET-jaksoni aikana törmäsin toiseenkin ilmiöön: minun harvemmin tarvitsi avata ovea itse. Lähes aina joku lapsista sattui huomaamaan minut, ja avasi oven puolestani. Sekin kummastuttaa, kun on tottunut siihen, että seuraavalle ei pidetä ovea auki laisinkaan, puhumattakaan siitä, että sen voisi avata toiselle! Onko se nyt niin vaikeaa? Sanonkin: Kokeilkaa. Tekoa ei ehkä heti osata arvostaa tai sitten sitä ei näytetä, mutta yhdellä kerralla ei välttämättä saa mitään aikaan, joten uudestaan yritä. Monella on usein, varsinkin koulussa, kädet täynnä kirjoja tai jotain muuta sellaista. Kuinka paljon helpottaakaan, jos ei tarvitse taiteilla saadakseen oven auki, vaan joku ystävällinen tekee sen?

    Mihin ovat kadonneet ne ala-asteella opitut hyvät tavat?

   Tämä postaus on siis täysin oma mielipiteeni, eikä se oikeastaan liity blogini aihepiiriin. Kyseessä on kuitenkin omassa arjessani ajankohtainen asia, joten päätin kirjoittaa vaihteeksi mielipiteen. Lauantain postauksesta löytyykin sitten jotain muuta...

                

Kohteliaisuus on kuin valo pimeässä

We Wish You a Merry Christmas

           Taas satoi lunta maahan, ja tuskin se nytkään kauan pysyy. Olenpa siis sitä mieltä, että siitä täytyy nauttia nyt! Vaikka pimeys taas laskeutuukin ja lumisade kuuluu muuttuneen vedeksi, on maa silti ihanan valkea, hetken aikaa vielä.

             

     Istun luokassa, autan tokaluokkalaista tyttöä matikantehtävissä. Se on yksi hommista, joita minun pitää Tet-harjoittelussa ollessani tehdä. Tytön miettiessä laskujen ratkaisuja vilkaisen ulos, henkäisen. Jotain valkoista lehahtaa ikkunan ohitse. Ei kai vaan... Käännän katseeni nopeasti takaisin matikan kirjaan, sanomatta mitään. Nyt on keskityttävä kymmenen kertotauluun.
     Tunnin päätyttyä ampaisen pihalle, välituntia viettävien lasten riemuksi. Lumisade on kiihtynyt, isoja, kosteita lumihiutaleita sataa taivaalta kuin unessa. Pienet ryntäävät luokseni, kuljemme yhdessä pihalla. Yhdessä ikkunassa loistaa joulukynttelikkö, vaikka valot muuten ovatkin pois päältä. Joulufiilismittarini nousee huippuunsa hetkessä sen nähdessäni, eikä haittaa, vaikka lumi onkin märkää. En voi olla hymyilemättä, joulu on jotain niin ihanaa. Eihän siihen ole enää kuin 47 päivää!
     Lumisade jatkuu, maa muuttuu valkeaksi, mutta vielä lumi muuttuu märäksi loskaksi. Vilkuilen ulos ikkunoista odotellessani tokaluokkalaisia sisälle. Joulu on jo vallannut minut täysin, harmi vain, etten voi nyt istua neulomassa tonttulakki päässä ja kuunnella joululauluja. Mutta se hetki tulee vielä tänään.
     "Taas toivotus hyvän joulun, taas toivotus hyvän joulun, taas toivotus hyvä joulun, joulurauhan näin tuo!" Disneyn iki-ihanat hahmot, Mikki ja kumppanit, kajauttavat Mikki Hiiri - Joulu Ankkalinnassa- leffan loppuun. Mukillinen lämmintä glögiä ja joulupiparit eivät ole koskaan pahitteeksi, kenellekään. No, hyvä on, ehkei ihan keskellä kesää kuitenkaan ole niiden aika, mutta nyt kylmällä säällä on ihanaa istuskella kotona ja seurata aina vain kiihtyvää lumisadetta. Vihdoinkin vapaailta, jonka voin käyttää haluamallani tavalla!
     Ihana lämmön tunne leviää päästä varpaisiin, kun astun huoneeni ovesta sisään. Ikkunan takaa minua tervehtii valkea maisema, lumihiutalevaloni loistavat ja joululaatikkoni vetää puoleensa kuin magneetti. Joululaulut soimaan, tonttulakki päähän, joulunpunaiset villasukat jalkaan ja kaikki on täydellistä! Olen intoa täynnä, hymyilen itsekseni, mikään maailman murhe ei voisi tätä onnea kokonaan kadottaa.
     47 päivää. Joulua olen odottanut jo kesäkuun 30. päivästä lähtien. Mutta nyt sen odotus saa todella alkaa!
     
             

Pimeät Illat

Kappale elokuvasta The Ring 2. Kumpikin linkki johtaa samaan kappaleeseen, toinen Spotify'in ja toinen YouTubeen.
Spotify:  Hans Zimmer – The Well      
Youtube:  https://www.youtube.com/watch?v=C8TEUel05Ns

     
        Nyt ne ovat täällä, ovat olleet jo kauan. Syksyn pimeät illat.

   Pimeys laskeutuu kuin verhona alas. Hiljalleen. Aivan kuin äänen voimakkuutta säätäessä, taivas tummuu tummenemistaan aste kerrallaan, maailman mukaansa vetäen. Pian pimeydessä hohtavat enää katulamput ja autojen valot.
   Se hiipii kulman takaa, se peittää alleen maan, se mustaksi kaiken värjää ja pelon esiin saa. Viimeviikkoinen Halloween on jo takana päin, silloin pimeys luo täydelliset kulissit Halloweenjuhlien viettoon. Vielä kun myrskyää, ikkuna tärähtää, sade iskee päin, tuulen puita riepottavan näin. Myrskyt luovat mitä parhaimmat olosuhteet Halloweenille, sen öiseen kauheuteen ja yliluonnollisuuksiin uskoville varsinkin. Täällä meillä se ei niin iso juttu olekaan, mutta pohtiessani muuta maailmaa, tulee ensimmäisenä mieleen Yhdysvallat ja klassinen "Trick or Treat"-kierros. Kuinka jännittävää olisikaan päästä ulos pimeään iltaan kiertämään ovelta ovelle, kysymään "Karkki vai kepponen?" Helpompi versio meille tutusta virpomisesta, sanoisin. Niitä oksia ei todellakaan jaksa väkertää, ja mikäli olen oikeassa, ei "Trick or treat"-kierroksella tarvita muuta kuin pelottava asu ja esimerkiksi pieni kori karkkeja varten.
   Puut ovat pimeän verhoamia, näen ainoastaan pimeitä, korkeuksiin kohoavia varjoja. Yksittäiset oksat heiluvat, tuulenpuuska pyyhkii katuja kävellessäni - tai oikeastaan juostessani - eteenpäin. Pimeys pelottaa minuakin. Yksin pienessä vesisateessa, pimeän verhotessa kaiken, tuulen humistessa, jokaista ääntä säikähtävänä, mielikuvituksen laukatessa. Siitäkään ei ole kuin haittaa. Koko ajan olen tuntevinani katseen, kuulevinani tai näkevinäni jotain. Kääntyessäni näen vain pimeyden, kaukana olevan katulampun heikon loisteen. Lämpötila laskee, tärisen. Juoksen lehtien täyttämää katua pitkin. Jokin osittain kuvitteellisessa jännityksessä kiehtoo minua.
   Kuinka se pelottaa, kuinka se odottaa, kuinka se väristyksen pitkin selkää hiipimään saa? Mielikuvitus, se kammotus, maan uudelleen näkemään saa varjostus. Puussa rasahtaa, oksa se on vaan, silti kiihtyy juoksu nopeampaan. Kumpi onkaan pahempaa, yksin vai joku takanaan? Katulampun sammuessa valo katoaa, luohan se turvaa, eikö vaan? Pimeässä kukaan näe ei, järjen se silti vei. Miksi pelätä pimeää, kun silloinhan vaan turvaan jää? Enää odota en, täyteen vauhtiin ampaisen, kulmassa kadun kääntyen ja nähden turvan lopullisen.

Ei, meillä ei sada lunta. Kuvassa alkuperäisesti katulamppuja pimeydessä, muokkasin sitä vähän kauhuelokuvan nimeltä The Ring 2 inspiroimana.

             
            

Tunne

        Hassultahan se tuntuu. Vastahana oli syysloma ja taas jäädään koulusta pois. Ysiluokkalaisilla on edessä "loma", on siis se aika vuodesta, kun vastaan tulee TET. Kaksi viikkoa poissa koulusta. Monen mielestä loistavaa, ja täytyy myöntää, että itsekin nimitän TET-jaksoa lomaksi. Eihän se sitä ole, varsinkaan jos on menossa kouluun tettiin. On se silti erilaista.
    Tämä teksti poikkeaa aiemmista. Paljon. Luonto ja syksy eivät ole pääosassa, ja voin varoittaa, että ne saattavat jatkossakin silloin tällöin jäädä pois teksteistäni. Kirjoitukseni käsittelevät kuitenkin edelleen arjen ja osittain syksyn pieniä hetkiä ja aatteita.

                  

 

    Kiiruhdan koulun käytävällä eteenpäin. Sanon muutamille, satunnaisille tutuille heipat ja jatkan matkaani ulko-oville kaverieni kanssa. Ysiluokkalaisten koulupanostus on vähäksi aikaa ohi, ja vaikka en tapaakaan joitain itselleni tärkeitä henkilöitä kahteen viikkoon, lähden silti kepein mielin, lähes juosten. Lopulta, ulos päästyäni, juoksenkin, en enää mahda itselleni mitään. On käytännössä loma, teoriassa minulla on vielä DOKKINO-tapahtuma Kilterissä. Neljä lyhyttä dokumenttielokuvaa. Enpä olisi arvannut, että yksi niistä opettaisi minulle oikeasti jotain.
          Viimeinen pätkä jäljellä. Päähenkilönä on 11-vuotias hollantilainen tyttö, joka haaveilee laulamisesta ja suosiosta. Hän osallistuu Voice Kids-laulukilpailuun. Kesken kilpailuun valmistau-tumisen alkaa kuitenkin innostus laulamiseen hiipua. Lopussa tyttö epäilee, että viimeinen kappale oli virhe. Se ei tullut suoraan sydämestä, hän ei nauttinut siitä niin paljon. Ei laulanut tunteella. Kaunis ääni, kaunis tyttö, loistava biisi, mutta jokin puuttuu. Mikä? Tunne.

    Kotiin kävellessäni kuuntelen musiikkia mp3-soittimestani. Olen taas ymmärtänyt jotain sellaista, jonka olen tiennyt jo pitkään.
    Ei ole mitään väliä, kuka olet, mitä teet tai miltä näytät. Tärkeintä on, että tunnet. Yksin tai yhdessä, mitä väliä. Sinulla on kaunis ääni, olet kaunis, osaat jotain mitä muut eivät osaa, olet suosittu, sinulla on paljon kavereita. Et silti tunne. Laulat loistavasti, mutta se ei tule sisältäsi. On kaksi asiaa: musiikki ja sinä. Kaksi, ei yksi. Ja ilman tunnetta laulusi ei ole sitä, mitä se voisi olla. Se on pinnallista. Ilmeesi ovat teennäisiä. Voi olla olemassa yksi: musiikki sinussa.
    Seison flyygelin vieressä. Ystäväni soittaa valitsemaani kappaletta, jonka aion laulaa koulun edessä Omat Projektit-tapahtu-massa. Minusta tuntuu koko ajan sille, että vaikka ystäväni osaa soittaa kappaleen todella hyvin, minä en pysty laulamaan. Yritän väkisin kuulostaa hyvältä. Lopulta nojaan flyygeliin, seison silmät kiinni, kuuntelen, kun kappale soi. Ja silloin tunnen sen. Kuinka flyygeli tärähtelee, kuinka ääni syntyy. Pidän kiinni, tunnen sen sormissani, sitten koko kämmenessä, se lähtee nousemaan käsiäni pitkin. Koskettimet painuvat, ääni värähtelee ilmassa. Ja laulan. Laulan paremmin, äänellä ei ole väliä, se tulee sydämestä, enkä ajattele mitään muuta, tunnen sen nyt. Näin sen pitää mennä, tiedän sen. Liiasta yrityksestä ei ole ikinä seurannut mitään hyvää.
          Tämä ei päde vain laulussa, tajuan. Sama sääntö toimii tanssissa, piirtäessä, soittaessa, valokuvaamisessa, kirjoittamisessa ja kaikessa muussakin. Yrittää pitää aina, mutta onnistumiseen saatetaan vaatia vain sydämen ääni. Ei se viimeinen paniikissa vedetty harjoituskerta sitä esitystä pelasta, usein se vain pahentaa asioita.
          Ja sitten muistan Omat Illat. Koreografiani. Sen tunteen. Kuinka nautinkaan jokaisesta liikkeestä! Annoin musiikin mennä sydämeen, käsiin, jalkoihin. Se vei liikkeestä toiseen, enkä ole ikinä nauttinut tanssista niin paljon.
    Kaikki tämä on dokumenttielokuvan aiheuttamaa. Yksi ainut elokuva, 30 minuuttia, sai ymmärtämään jotain tavoittelemisen arvoista. Toivottavasti en ole ainoa näin ajatteleva.

                  

    

Ensilumi

       Jos haluat lukea postauksen kuunnellen samaa musiikkia, jota minä kuuntelin kirjoittaessani sitä, on siihen nyt mahdollisuus. Ensimmäinen linkki johtaa Spotify'n ja toinen YouTubeen. Suosittelen itse Spotifyn versiota, mutta mikäli sinulla ei ole Spotify-tiliä, YouTuben versio on hyvä sekin.

       Sir Simon Rattle – The Nutcracker - Ballet, Op.71, Act I: No. 9 - Waltz of the Snowflakes

                                     https://www.youtube.com/watch?v=00Q530kGpuk

       "Lunta leijailee hiljalleen maahan. On hiljaista ja rauhallista. Tuntuu siltä, kuin koko luonto nukkuisi. 
   Muumitalon väki on käynyt myös talviunillensa. Mutta Muumipeikko ei millään saa unta ja päättää lähteä tutkimaan lumista talvimaisemaa. Mitähän Muumipeikko näkeekään joulumatkallaan?"
 
                      
               
 
    Kertaan viidennen luokan joulujuhlan juonnon  ensimmäisiä repliikkejä mielessäni. Se oli ensimmäinen kerta, kun juonsin koulussa juhlia. En tiedä, kuinka on mahdollista, että muistan nuo sanat vieläkin. Aamulla ne mieleen muistuivat.
    Kännykkäni tärisee vieressäni. Läimäytän uskonnon kirjan kiinni ja avaan keskusteluryhmän. "Lunta ♥", lukee viestissä ja heti perään saapuu kuva lumisesta terassista. "Ei voi olla", ajattelen, nousen ja säntään ikkunaan. Huokaisen ihastuneena. Valkoisia, pieniä valkoisia lumihiutaleita leijailee maahan. Koko avautuva maisema on valkea kuin uni, aivan kuin maa olisi peitetty sokerilla! Juoksen parvekkeelle, olen jo unohtanut uskonnon tehtäväni kokonaan. Totta se on. Laitan käteni lumisateeseen, sille sataa hiutaleita. Jään katselemaan lumisadetta, kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta, hengittämään raikasta pakkasilmaa.
    Hiutaleet pyörivät, kohoavat, laskevat. Aivan kuin ne tanssisivat ja kirpeä pakkasaamu olisi niiden näyttämö. Piruetti toisensa perään, grand jete, sissone simple, soutenu en tournant... Aivan kuin Pähkinänsärkijässä. Yhtä kauniisti, kepeästi, leikitellen, taipuen. Rond de jambe par terre... liitelen mielessäni näyttämöllä lumen määrän kasvaessa. Katselen taas, kuinka hiutale toisensa perään putoaa maahan, kuinka kadut muuttuvat syksyisistä talvisiksi.
 
               
              
                  

 

 

    Kiiruhdan eteenpäin, katsoen jalkoihini. On pakkasta, ja lehdet ovat liukkaita. Lumi peittää alleen kaiken vaarallisen.
   
                                  
 
         Pahimmat kohdat ohitettuani katselen ympärilleni. Kaikki näyttää niin erilaiselta maan muuttuessa valkeaksi, autojen ikkunoiden peittyessä, pihlajanmarjojen saadessa päälleen sokerikuorrutus. Talitiainen liitää ohitseni, pujotellen jäisten oksien välissä, kadoten sitten johonkin. Lehdet rapisevat jalkojeni alla, nekin ovat jäässä. Maailma on muuttunut jäiseksi valtakunnaksi, jossa hengitys kohoaa valkeana ilmaan, jossa leijailee lunta hiljalleen. Matka kouluun tuntuu liian lyhyeltä, voisin kulkea jäävaltakunnassa ikuisuuden. Voisin liittyä lumihiutaleiden tanssiin ja hypähdänkin kevyesti jäätyneen vesilammikon ylitse sen sijaan, että olisin kiertänyt sen. Kaikki on niin ihanaa, koko päivä muuttui kertaheitolla taianomaiseksi. Sen sai aikaan niin pieni asia kuin
Ensilumi.

 

 

 

 

                     


   

    

Valokarnevaalit

   Linnanmäen valokarnevaalit. SE on jotain, joka täytyy itse kokea. Tällä kertaa - ja myös ensimmäistä kertaa - pääosassa ei ole laitteesta toiseen juokseminen.
   Sää on otollinen: pilvetön, tummeneva iltataivas. Täydellinen tausta loistaville valoille. Lämpötila on nollassa, mutta sillä ei ole nyt merkitystä. Kuljen ilman ranneketta, en edes ole kiinnostunut laitteista. On aika ottaa kamera käteen.

   Täydellinen kuvakulma, zoomin säätö, salama pois päältä.

Oikealla hetkellä napin painallus - ja se on siinä!

 

1.

 

 

2.

 

 

 

3.

 

 

4.

 

 

5.

 

 

6.

Tällaiset valot ottaisin mieluusti osaksi perinteisesti maalla viettämääni joulua, kiitos!

 

 

 

7.

 

 

8.

 ♥ Oma suosikkini kaikista kuvista ♥

 

 

9.

Jokunen vuosi sitten Linnanmäelle paluun tehnyt Kehrä (sitä edeltänyt vastaava Enterprise oli Linnanmäellä viimeisen kerran vuonna 1998) oli haastava kuvauskohde: se kun ei pysynyt paikoillaan...

 

 

10.

Linnanmäen uusin ihme, jokaisen koreanpaikankammoisen pelko: Kingi. Korkeutta huimat 75 metriä, tulee vapaapudotuksella alas jopa 23m/s.

 

 

11.

 

 

12.

 

 

13.

Poistetun Sateenkaari-nimisen laitteen aurinko löytyy vielä huvipuistosta. Itse ehdin laitteessa sen viimeisenä kesänä (2009) käymään, mieluusti kyytiin nousisin uudestaan.

 

 

14.

 

 

15.

Tässä kuvassa vasemmalta alkaen Panoraama, Kingi ja Hip Hop. Jälkimmäinen on vapaapudotuslaitteista pienin, 8,69m korkea, nousee ja laskee useamman kerran.

 

 

16.

Vielä kerran viime kesänä suosikikseni noussut Rinkeli, Maailmanpyöränä ehkä paremmin tunnettu laite, oli loistonsa huipulla, joskin vaikeasti kuvattavissa oli sekin: sekunnin myöhästymien tarkoitti pitkää odottelua, ennen kuin valot taas paloivat.

 

 

17.

Vaikka 15-vuotias olenkin, oli silti saatava tällainen, vilkkuu eri väreissä ja napista painamalla vaihtaa väriä yms. :D

 

 

 

 

Huom! Kaikki kuvat ovat alkuperäisessä muodossaan, en ole muokannut, enkä edes rajannut niitä. 



 

Syyspäiväni

Ennen tämän postauksen varsinaista osuutta pyydän mitä nöyrimmin anteeksi, ettei viime viikolla tullut kuin yksi teksti luettavaksi. Koulu ja baletti ovat kumpikin aikaa vieviä, mutta nyt syyslomaa viettäessäni ehdin tällä viikolla tämän lisäksi vielä toisenkin tekstin kirjoittamaan :) Ja nyt toivottelen ihania lukuhetkiä loppupostauksen ja edellisten viestieni parissa!

 
    Ulkona on mittarin mukaan 4,1 astetta, ilma on viilennyt. Vielä muutama päivä sitten mittarin lukema oli lähempänä kymmentä astetta, nyt se on pudonnut lähemmäs nollaa. Viileys on oikein tervetullutta, kesän lämpö ei ole minun juttuni. On ihanaa vetää lämmin ja pehmoinen neule päälle ja lähteä kouluun aamusella, kun yö tekee lähtöään ja väistyy viileän syyspäivän tieltä.
    Lomasta kun puhutaan, en voi kertoa heränneeni normaaliin tyylini liian myöhään ja kiitäneeni kouluun, olleeni sitten kuitenkin 15 minuuttia ennen ensimmäisen tunnin alkua perillä. Ehei, lomalla ollessani voin lukea kirjoja mielin määrin, piirtää, neuloa ja syysloma kun on, tanssia, tanssiopistolla kun ei syyslomaa ole.
    Istun tietokoneeni ääressä, katselen ulos ikkunasta. Maisemani muuttuu joka päivä, kun lehdet kirkastuvat ja sitten tummenevat ja lopulta putoavat pois. Joskus vesisade huuhtoo katuja, toisinaan tuuli riepottelee puiden latvoja. Milloin lentää lintuaura taivaan halki, milloin suhahtaa yksinäinen pikkulintu oksaltaan ylemmäs. Ulkona maisema on syksyinen, toisin kuin lasin sisäpuolella. Katselen ikkunassani roikkuvaa lasiballerinaa, jonka parrasvalot ovat sammuneet auringon mentyä pilveen. Sen ympärillä sataa lumihiutaleita, aivan kuin se olisi yksi Pähkinänsärkijässä tanssivista lumihiutaleista. Aivan kuin se oli 49. lumihiutale jouluvalojeni joukossa. Lumihiutaleiden loistaessa istun ja neulon joululahjaksi menevää tuubihuivia. Mikä olisikaan parempi tapa viettää iltapäivää kuin neulominen ja glögin juominen? Jossain välissä voi antaa kirjan vetää mukanaan muihin maailmoihin, ja sitten onkin taas kipaistava hakemaan uusi mukillinen lämmintä glögiä. 
    Otan kynän käteeni ja annan luovuuden tulla ulos. Viivat muodostavat pikkuhiljaa paperille talvisen maiseman hahmotelman. Talvinen metsä, jossa mikään ei riko luonnon hiljaisuutta. Hiljaa putoilevat lumihiutaleet tekevät kuvasta kiinnostavan: mitä lumihiutaleet peittävät alleen, mitä lumisateessa ei edessään näe?
    Joululaatikkoni on avonaisena sängyn päädyssä. Laatikkoon kurkistaessa näkee siniset, hopeaiset, punaiset, kultaiset ja valkoiset joulupallot. Päällimmäisenä on valkoinen, vajaa kaksimetrinen joulunauha, joka on usein talvisin syypää siihen, että minun täytyy imuroida vähintään kahdesti viikossa, sillä valkoisia lumihiutaleita on pitkin lattiaa. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika, annan sen olla laatikossa. Vielä.

  

                  

Vesisade

       Sade ropisee ikkunalautaani. Se kastelee kaiken, kadut, puut, talot ja muut sellaiset. Ikkunaani pitkin valuvat vesipisarat lähes kilpailevat siitä, kuka on ensin ikkunan alareunassa. Mäntyjen neulaset kimaltavat vesipisaroiden roikkuessa niistä, ja kattojen reunoista valuu vettä alas. On syyssateiden aika.
   Ihmiset kulkevat ulkona sateensuojiensa alla, vältellen vesilammikoita kadulla ja kiirehtien määränpäähänsä. Toiset ulkoiluttavat koiriaan ja yrittävät kaikin voimin estää niitä ryntäämästä suoraan kuralammikkoon. Katselen kadun vähäistä liikennettä ikkunastani ja huomaan katulamppujen syttyvän. "Onhan syksy pimeä ja kylmä, mutta mitä ihmeen vikaa siinä sateessa sitten on?" pohdin.

                              

                                         

 

   Vesi sataa ryöppynä alas maahan. Puiden lehdet taipuvat pisaroiden iskeytyessä niihin, ja tuuli riepottaa kaikkea, mihin sen voima vain riittää. Myrskyt - eteenkin syksyisin - ovat kaunista, mutta hurjaa katseltavaa. Kuinka puut taipuvat tuulessa, lehdet singahtelevat, katulamput loistavat pimeässä illassa. Siinä on jotain kiehtovaa. Katsellessani ikkunasta yhä pimenevää iltaa muistan ne lukuisat ukkosmyrskyt menneiltä kesiltä: sen kuinka salamat halkovat taivaankantta ja ukkonen jyrähtää aivan vieressä. Syysmyrskyt ovat asia erikseen. Silloin ei ukkosta, mutta tuulee sitäkin enemmän. Kylmän syystuulen puhaltaessa lehdet putoavat, ja luonto ottaa omakseen harmaan, ruskean ja valkoisen sävyt, kuin suoraan seepiakuvasta.
   Vesisade paitsi kastelee kaiken, myös inspiroi. Sen ropina, solina, humina. Sateenvarjon alta sadetta voi seurata lähietäisyydeltä ja nähdä sen vaikutuksen luontoon. Sateen ja luonnon äänien harmonia on korvia hivelevän kaunista kuultavaa, jos vain viitsii vaivautua ulos silloin, kun tekisi kaikista eniten mieli käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan vetävää romaania. Sateen ropinaa kuunnellessa ovat saaneet muotonsa monet piirrokseni, joita myöskin on kehuttu paljon. Valokuvaaminen sateella on toki vaivalloista, mutta sen arvoista: kuvista näkyy todellinen luonto.
   Kuunnellessani pikkuhiljaa hiljenevää sadetta, katulamppujen palaessa ulkona, mietin, miten niin pieni luonnon ihme voikin olla niin lumoava. Harva vain osaa sitä arvostaa.


                                                

  

              Piirrokseni näyttävät hiukan rakeisilta kuvissa, luonnossa eivät sellaisia ole.
                                         

Liekki

    Olen yksin kotona ja istun omassa huoneessani. Kaikki on niin kuin pitääkin olla: tietokoneelta soi loistavaa musiikkia, huone on vasta siivottu, neuletyöni edistyy ja kynttilä palaa pöydälläni.
    Liekin lämpö ja kauneus. Kuinka se palaa, kuinka se polttaa? Vahva piparmintun tuoksu leviää huoneeseen kynttilän palaessa. Toisilla se saa aikaan päänsärkyä, myös minulla silloin tällöin. Ja silti annan liekin palaa. Annan sen sulattaa kynttilää ympäriltään, lämmittää ilmaa, tuoda valoa syksyn pimenevään iltaan. Kaikella on tässä maailmassa paikkansa ja tehtävänsä.



                   



    Musta sydän. Kynttilän valkoinen sydän on palanut täysin mustaksi. Silti sitä ympäröi kirkas ulkokuori, joka loistaa, huolimatta siitä, kuinka synkkä sydän on. Siinä nähdään, ettei ulkokuori kerro aina totuutta. Vaikka olisi kuinka kaunis ulkoisesti, täysin mallimaailmaan kelpaava, ei se tarkoita, että sydän on sitä myös. Monissa klassikkotarinoissa se, joka on ulkoisesti, puhtaasti oma itsensä, on tarinan sankari. Se, jonka sydän on lämmin ja rakastava, toiset huomioiva, on voittaja. Loppupelissä se on aina niin.
    Selvitä voi, vaikka sydän kiveä olisikin. Helppoa se tuskin on, mutta selvitä silti voi. Huokaisen. Tuskin kukaan kuitenkaan haluaa sitä. Kuka haluaisi elää rakastamatta, tuntematta, kokematta? Luulisi, että tässä maailmassa on jotain jokaiselle. Jotain, vaikka ihan pientäkin, joka sulattaa kiven sydämestä. Jotain, joka saa kynttilän kovan sydämen lopulta murtumaan.
    Pöydälläni palavan kynttilän sydämen päästä katkeaa palanen. Se haurastui lopulta ja putoaa sulaan steariiniin. Puhallan kynttilän sammuksiin. Lämpö ja kirkkaus katoavat, mutta piparmintun tuoksu jää.
    Kaikesta tapahtuneesta jää aina jälki. Ei ehkä näkyvää, ei ehkä tuoksuvaa, ei ehkä kuultavaa, ei välttämättä tunnettakaan. On jotain, joka säilyy. Muisto.

                  
                   
   

Lehti

       Syksy. Laaja käsite, mutta mitä se on minulle?

   Kävelen ulkona väriloiston keskellä. Lehdet leikkivät tuulen mukana ympärilläni, niin keltaiset, punaiset kuin ruskeatkin. Syyskuun aurinko lämmittää vielä, vaikka lämpötila ei nousekaan enää kesälukemiin, ja voimakas vastatuuli saa hiukseni sekaisin, ne hulmuavat takanani. On lähes hiljaista, kadulla ei ole muita. Voi, kun tällaista voisi olla aina.
   Juuri siinä hiljaisuudessa ja väriloistossa piilee syksyn kauneus. Lämpimän kesän jälkeen on lumoavaa, kun värikkäät lehdet satavat puista alas, pyörien ja kaarrellen.
   Yksi lehti lehahtaa lentoon korkeasta vaahterasta. Pysähdyn katsomaan, kuinka se nousee, ja lähtee sitten hitaasti kieppuen alas. Se laskeutuu suoraan eteeni märälle tielle, jonka yön rankkasade kasteli. Jatkan matkaani eteenpäin putoilevien lehtien keskellä, on kuin taivaalta sataisi oranssia lunta. Yhtäkkiä vieressäni rasahtaa, ja vilkaisen äänen suuntaan. Kaksi pientä oravaa juoksevat puunrunkoa ympäri aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Hymyilen itsekseni, kun oravat loikkivat puusta toiseen, lähes lentäen. Pian talven kylmyys saa ne nukkumaan koloihinsa, mikäli talvea tulee ollenkaan. On luvattu lämmintä syksyä, joten en enää edes unelmoi valkeasta joulusta. Oravia se tuskin haittaa, mutta minusta on mukavampaa, jos ulkona on valkea maa, eikä synkkää, kuraista pihaa.

   Kävelen vielä vähän matkaa, ja olen perillä. Astun rapun ovesta sisään, ja jätän taakseni ulos niin kauniin syksyn. Mieleeni muistuu, kuinka pienempänä vihasin syksyä. Talvi oli paljon hauskempaa aikaa. Nyt osaan arvostaa neljää vuodenaikaa. Jokaista niistä. Se vei vain oman aikansa. "Ja hyvä niin, sillä eihän maailmassa olisi mitään ilon aihetta, jos kaiken tietäisi ja taitaisi heti", ajattelen, ja soitan ovikelloa.



                                          
                                                                                Pimeät Illat, Reetta
  

Uutta

                        Uutuus!
 
   Sydämellisesti tervetuloa blogiini nimeltä Pimeät Illat! Luet blogia, joka sisältää valokuvia ja pohdiskelevia tarinoita/kirjoituksia pienistä hetkistä ja asioista liittyen syksyyn sekä aina vain lähestyvään jouluun.
     Hiukan itsestäni. Olen 15-vuotias nuori taiteilijatar, jonka osaamisalueeseen kuuluvat esimerkiksi valokuvaaminen, tanssiminen ja piirtäminen. Asun pääkaupunkiseudulla, ihan Suomessa. Jos minua pyydettäisiin kuvailemaan itseäni kolmella sanalla, valitsisin sanat älykäs, luova ja kiireinen. Olen koko ajan menossa, joten blogipostauksia on turha odottaa kahta enempää per viikko. Osaan olla myös todella suorasanainen ja joskus töykeäkin, joten pyydän nyt jo anteeksi, jos joku joskus pahoittaa mielensä kirjoituksistani.
     Mistä innostus blogin pitämiseen? No, monet kehuvat tekstejäni ja valokuviani. Katsotaan, saavatko ne huomiota täällä. Huomioithan, että kaikki kuvat ja tekstit, joita blogissani julkaisen, ovat itse ottamiani/kirjoittamiani, joten kunnioitathan niitä etkä kopioi mitään luvatta. Mainitsen erikseen, jos joku kuva ei ole itse ottamani. Tämä blogi on ensimmäinen, jota pidän, joten opettelen tätä hommaa vasta, saattaa näkyä yleisessä laadussa!
 
Eipä tässä muuta, toivottavasti tämä ei jää huomiotta :) Kysellä saa, jos joku asia mietityttää.
 
Reetta