Tunne

        Hassultahan se tuntuu. Vastahana oli syysloma ja taas jäädään koulusta pois. Ysiluokkalaisilla on edessä "loma", on siis se aika vuodesta, kun vastaan tulee TET. Kaksi viikkoa poissa koulusta. Monen mielestä loistavaa, ja täytyy myöntää, että itsekin nimitän TET-jaksoa lomaksi. Eihän se sitä ole, varsinkaan jos on menossa kouluun tettiin. On se silti erilaista.
    Tämä teksti poikkeaa aiemmista. Paljon. Luonto ja syksy eivät ole pääosassa, ja voin varoittaa, että ne saattavat jatkossakin silloin tällöin jäädä pois teksteistäni. Kirjoitukseni käsittelevät kuitenkin edelleen arjen ja osittain syksyn pieniä hetkiä ja aatteita.

                  

 

    Kiiruhdan koulun käytävällä eteenpäin. Sanon muutamille, satunnaisille tutuille heipat ja jatkan matkaani ulko-oville kaverieni kanssa. Ysiluokkalaisten koulupanostus on vähäksi aikaa ohi, ja vaikka en tapaakaan joitain itselleni tärkeitä henkilöitä kahteen viikkoon, lähden silti kepein mielin, lähes juosten. Lopulta, ulos päästyäni, juoksenkin, en enää mahda itselleni mitään. On käytännössä loma, teoriassa minulla on vielä DOKKINO-tapahtuma Kilterissä. Neljä lyhyttä dokumenttielokuvaa. Enpä olisi arvannut, että yksi niistä opettaisi minulle oikeasti jotain.
          Viimeinen pätkä jäljellä. Päähenkilönä on 11-vuotias hollantilainen tyttö, joka haaveilee laulamisesta ja suosiosta. Hän osallistuu Voice Kids-laulukilpailuun. Kesken kilpailuun valmistau-tumisen alkaa kuitenkin innostus laulamiseen hiipua. Lopussa tyttö epäilee, että viimeinen kappale oli virhe. Se ei tullut suoraan sydämestä, hän ei nauttinut siitä niin paljon. Ei laulanut tunteella. Kaunis ääni, kaunis tyttö, loistava biisi, mutta jokin puuttuu. Mikä? Tunne.

    Kotiin kävellessäni kuuntelen musiikkia mp3-soittimestani. Olen taas ymmärtänyt jotain sellaista, jonka olen tiennyt jo pitkään.
    Ei ole mitään väliä, kuka olet, mitä teet tai miltä näytät. Tärkeintä on, että tunnet. Yksin tai yhdessä, mitä väliä. Sinulla on kaunis ääni, olet kaunis, osaat jotain mitä muut eivät osaa, olet suosittu, sinulla on paljon kavereita. Et silti tunne. Laulat loistavasti, mutta se ei tule sisältäsi. On kaksi asiaa: musiikki ja sinä. Kaksi, ei yksi. Ja ilman tunnetta laulusi ei ole sitä, mitä se voisi olla. Se on pinnallista. Ilmeesi ovat teennäisiä. Voi olla olemassa yksi: musiikki sinussa.
    Seison flyygelin vieressä. Ystäväni soittaa valitsemaani kappaletta, jonka aion laulaa koulun edessä Omat Projektit-tapahtu-massa. Minusta tuntuu koko ajan sille, että vaikka ystäväni osaa soittaa kappaleen todella hyvin, minä en pysty laulamaan. Yritän väkisin kuulostaa hyvältä. Lopulta nojaan flyygeliin, seison silmät kiinni, kuuntelen, kun kappale soi. Ja silloin tunnen sen. Kuinka flyygeli tärähtelee, kuinka ääni syntyy. Pidän kiinni, tunnen sen sormissani, sitten koko kämmenessä, se lähtee nousemaan käsiäni pitkin. Koskettimet painuvat, ääni värähtelee ilmassa. Ja laulan. Laulan paremmin, äänellä ei ole väliä, se tulee sydämestä, enkä ajattele mitään muuta, tunnen sen nyt. Näin sen pitää mennä, tiedän sen. Liiasta yrityksestä ei ole ikinä seurannut mitään hyvää.
          Tämä ei päde vain laulussa, tajuan. Sama sääntö toimii tanssissa, piirtäessä, soittaessa, valokuvaamisessa, kirjoittamisessa ja kaikessa muussakin. Yrittää pitää aina, mutta onnistumiseen saatetaan vaatia vain sydämen ääni. Ei se viimeinen paniikissa vedetty harjoituskerta sitä esitystä pelasta, usein se vain pahentaa asioita.
          Ja sitten muistan Omat Illat. Koreografiani. Sen tunteen. Kuinka nautinkaan jokaisesta liikkeestä! Annoin musiikin mennä sydämeen, käsiin, jalkoihin. Se vei liikkeestä toiseen, enkä ole ikinä nauttinut tanssista niin paljon.
    Kaikki tämä on dokumenttielokuvan aiheuttamaa. Yksi ainut elokuva, 30 minuuttia, sai ymmärtämään jotain tavoittelemisen arvoista. Toivottavasti en ole ainoa näin ajatteleva.