Kävelen ulkona väriloiston keskellä. Lehdet leikkivät tuulen mukana ympärilläni, niin keltaiset, punaiset kuin ruskeatkin. Syyskuun aurinko lämmittää vielä, vaikka lämpötila ei nousekaan enää kesälukemiin, ja voimakas vastatuuli saa hiukseni sekaisin, ne hulmuavat takanani. On lähes hiljaista, kadulla ei ole muita. Voi, kun tällaista voisi olla aina.
Juuri siinä hiljaisuudessa ja väriloistossa piilee syksyn kauneus. Lämpimän kesän jälkeen on lumoavaa, kun värikkäät lehdet satavat puista alas, pyörien ja kaarrellen.
Yksi lehti lehahtaa lentoon korkeasta vaahterasta. Pysähdyn katsomaan, kuinka se nousee, ja lähtee sitten hitaasti kieppuen alas. Se laskeutuu suoraan eteeni märälle tielle, jonka yön rankkasade kasteli. Jatkan matkaani eteenpäin putoilevien lehtien keskellä, on kuin taivaalta sataisi oranssia lunta. Yhtäkkiä vieressäni rasahtaa, ja vilkaisen äänen suuntaan. Kaksi pientä oravaa juoksevat puunrunkoa ympäri aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Hymyilen itsekseni, kun oravat loikkivat puusta toiseen, lähes lentäen. Pian talven kylmyys saa ne nukkumaan koloihinsa, mikäli talvea tulee ollenkaan. On luvattu lämmintä syksyä, joten en enää edes unelmoi valkeasta joulusta. Oravia se tuskin haittaa, mutta minusta on mukavampaa, jos ulkona on valkea maa, eikä synkkää, kuraista pihaa.
Kävelen vielä vähän matkaa, ja olen perillä. Astun rapun ovesta sisään, ja jätän taakseni ulos niin kauniin syksyn. Mieleeni muistuu, kuinka pienempänä vihasin syksyä. Talvi oli paljon hauskempaa aikaa. Nyt osaan arvostaa neljää vuodenaikaa. Jokaista niistä. Se vei vain oman aikansa. "Ja hyvä niin, sillä eihän maailmassa olisi mitään ilon aihetta, jos kaiken tietäisi ja taitaisi heti", ajattelen, ja soitan ovikelloa.
Pimeät Illat, Reetta
.JPG)