1. Adventti: Piparit

               Piparin tuoksua, tonttujen juoksua, sitäkö joulu on?

                                     

  Valkoinen pöly kohoaa ilmaan, kun kaadan jauhoja joulunpunaiselle leivonta-alustalle. Itse tehty piparitaikina on ollut yön yli jääkaapissa, piparimuotit odottavat käyttöön pääsyä. Mitä olisikaan joulu ilman pipareita?

  Pipareiden eli piparkakkujen juuret ulottuvat kauas historiaan, Pohjoismaihin ne saapuivat keskiajalla. Suomessa niitä leivottiin ensin kartanoissa ja muiden arvostettujen sekä rikkaiden kodeissa, joista tieto kulkeutui palvelusväen mukana muidenkin korviin. Omassa perheessäni pipareita on leivottu joka jouluksi, piparkakkutaloa en ole kuitenkaan moneen vuoteen päässyt tekemään, johtunee siitä, että sulan sokerin kanssa taisteleminen ei ole puuhista miellyttävintä.

     Tiedätkö sen tunteen, kun painat muotin ensimmäistä kertaa syksyn aikana piparitaikinaan? Sen tunteen, kun onnistut kenenkään huomaamatta varastamaan palasen taikinaa maistaaksesi, onko se yhtä täydellistä, kuin ennenkin? Sen tunteen, kun huomaat syöneesi puolet taikinasta? En liene ainoa, jonka kohdalla nämä toteutuvat jokaisena vuotena. Siitä huolimatta ilo on sama joka vuosi, vuoden ensimmäiset piparit katoavat hetkessä purkistaan, vaikka sen pistäisi mihin.
  Kysymys, joka itseäni askarruttaa. Miksi piparkakut paistetaan, kun ne ovat paljon parempia ennen paistamista? Raaka kananmuna ei liene terveellistä, mutta muutenhan suurin osa aineista on syötävissä sellaisenaan. Säilyvyyskin taitaa olla parempi, kun leivonnaiset on käytetty uunissa. Kai se vain on hyväksyttävä, ettei niitä voi paistamatta jättää, vai kuinka?

  Joulun taikaa, lumen aikaa, vaan ei lunta näy. Unta saisi olla sekin paha, joulun tunnelman alentaja. Muu kohdallaan on kyllä, piparien tuoksu, tonttujen juoksu. Lunta jouluksi toivoisin, piparien lisäksi, siinä on se tie.

Tule joulu kultainen

       Lunta tulla tuiskuttaa taas, kävelen perjantai-iltapäivänä koulusta kotiin. Ihan muutamassa hetkessä ovat kadut muuttaneet väriään, ja olenpahan itsekin saanut lumipeitteen mustan takkini päälle.

   Pitkästä aikaa otan imurin mieluusti käteen. Sen jälkeen ovat vuorossa rakkaat lumitähteni ja muut joulukoristeeni, enemmän tai vähemmän itse tehdyt. On vihdoin aika alkaa toden teolla tuomaan joulua esille, kulkea lumista polkua eteenpäin vähä vähältä, askel askeleelta. Siivoan, koristelen ja leivon koko illan, onhan ihanaa, kun vihdoin saan jouluttaa ilman, että kukaan katsoo kummissaan.

   Lauantaiaamu. Ulkona päivä valkenee, lumen paljous paljastuu pikkuhiljaa. Kello ei ole edes kahdeksaa, kun ampaisen ulos mainoskärryjen kanssa. Ja voi sitä kauneutta, hiljaa leijailevaa lunta, valkenevaa aamua, hiljaisuutta, pientä pakkasta! Yhtään ei haittaa, vaikka sormet vähän jäätyvätkin ja varpaita paleltaa. On sentään lunta, sitä onnen tuojaa, joka kuuluu perinteiseen jouluun. Kaikki on niin kaunista, valkeus verhoaa maan joka puolelta, eikä yksikään puun oksa ole säästynyt sokerikuorrutukselta. Olo niin jouluinen, kun MP3-soitin soittaa korvaani joululauluja toisensa perään. Täydessä hiljaisuudessa, marraskuisen aamun keskellä hymyilen silmät tuikkien, kuljen kuin sadussa olisin, keskellä talvi-ihmettä. Työni on hitaampaa kuin yleensä, mutta se ei haittaa, en jaksa piitata moisesta pikkuseikasta, kun ympärilläni kimaltelee pakkaslumi. Tätä on odotettu.
 
   Herään ennen kellonsoittoa ulkona vallitsevaan kirkkauteen ja keittiöstä kantautuviin ääniin. Flunssaisesta olosta huolimatta nousen sängystä; onhan tänään jouluviikonlopun huipennuspäivä, sillä tänään, sunnuntaina 23.11. klo 16 sytytetään Aleksanterinkadun jouluvalot Helsingin keskustassa. Voiko mitään ihanampaa joulunodotuksessa ollakaan? Sydämeni on täynnä joulun iloa, kun ulko-ovi pamahtaa kiinni. On aika etsiä ne loputkin joulukoristeet, soittaa joululauluja ja nauttia joulufiiliksestä.
       Puikkelehdin väkijoukossa reippaasti siihen nähden, että olen juuri seissyt kaksi tuntia eturivissä katsomassa joulukadun avajaisohjelmaa. Haluan nähdä omin silmin, kuinka valot syttyvät koristamaan Aleksanterinkatua. Pian se tapahtuu - ja se hetki on ohi. Sekunnissa kaikki kadun valot hehkuvat talven kylmyyteen lämpöä ja saavat suuren ihmismäärän ihastelemaan itseään. Niiden valojen ali kulkee ensimmäisenä itse joulupukki kulkueineen, perässään tuhansia ihmisiä. Väkijoukko valuu yhtenä pois jouluisen tunnelman vallitessa ja illan pimetessä. Stockmannin jouluikkuna kerää pieniä katsojia, joulu on todella tulossa.

   Upea jouluviikonloppu takana, ihanat joulutunnelmaiset viikot edessä. On ilo ja onni saada kokea taas kerran piparien tuoksu, riisipuuron perinteikäs maku, kuusen kimallus, aattoiltaa hivelevä pimeys, antamisen ja saamisen ilo, lämmin tunnelma, sanoinkuvaamaton joulun taika sekä se hetki, kun saa vihdoin avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Se on odottamisen arvoista. Ja muistathan: Joulu on muidenkin kuin oman itsen ajattelua.

                     

Talviset terveiset ♥

Hyvät tavat kunniaan

          Jälleen pahoittelen hiljaisuuttani, viime viikkojen TET ja nyt kasa koulutöitä sekä baletti vievät aikaa vähän turhankin reippaalla tahdilla. Tänään kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni ja päätin kirjoittaa. Toinen teksti tällä viikolla ilmestyy lauantaina.

    TET-harjoittelu. Jokaisen yhdeksäsluokkalaisen odottama jakso, jolloin saa luvan kanssa kesken kouluvuoden heittää kirjat nurkkaan ja tehdä jotain muuta. Eri ihmiset, eri ympäristö, eri tehtävät. Mikäs sen mukavampaa keskellä marraskuista harmautta?
    Itse opin TET-harjoittelussa paljon, ymmärsin todella sellaisiakin asioita, jotka luulin jo tienneeni. Yksi päällimmäisistä asioista mielessäni on kuitenkin hyvät tavat ja kohteliaisuus.
    En itse ole ihminen kohteliaimmasta päästä, mutta tiedän heitäkin, joiden rinnalla olen suorastaan sädehtivä enkeli. Tetissä ollessani huomasin, mitä pienet sanat ja eleet todella saavat aikaan. Jos yläasteella sanoo puolitutulle tai tuntemattomalle "Moi", takaisin saa pahan katseen ja kenties muutaman kirosanan. Ollessani ala-asteella tetissä minua tervehtivät tuntemattomat oppilaat ja opettajat ihan tuosta noin vain. Tietysti vastasin kohteliaasti takaisin, mutta saihan se hämmentyneeksi. Se on jotain, mitä ei yläasteella tunneta. Ajatella, että niin pienet sanat, kuten huomenta, hei ja moi, voivat vaikuttaa ilmapiiriin ratkaisevasti. En tarkoita, että jokaiselle vastaantulijalle pitäisi sanoa jotain, sehän menisi mahdottomaksi. Koulumaailmassa törmää vain harmittavan usein siihen, että jopa omaan kaveriporukkaan mennessä ja tervehtiessä saattaa saada vain yhden vastauksen, eikä välttämättä sitäkään. Mietin, olisiko mahdottomuus sanoa "Moi" vaikkapa vaan sille omalle kaverille?
    Kulkiessani Kivimäen koulussa TET-jaksoni aikana törmäsin toiseenkin ilmiöön: minun harvemmin tarvitsi avata ovea itse. Lähes aina joku lapsista sattui huomaamaan minut, ja avasi oven puolestani. Sekin kummastuttaa, kun on tottunut siihen, että seuraavalle ei pidetä ovea auki laisinkaan, puhumattakaan siitä, että sen voisi avata toiselle! Onko se nyt niin vaikeaa? Sanonkin: Kokeilkaa. Tekoa ei ehkä heti osata arvostaa tai sitten sitä ei näytetä, mutta yhdellä kerralla ei välttämättä saa mitään aikaan, joten uudestaan yritä. Monella on usein, varsinkin koulussa, kädet täynnä kirjoja tai jotain muuta sellaista. Kuinka paljon helpottaakaan, jos ei tarvitse taiteilla saadakseen oven auki, vaan joku ystävällinen tekee sen?

    Mihin ovat kadonneet ne ala-asteella opitut hyvät tavat?

   Tämä postaus on siis täysin oma mielipiteeni, eikä se oikeastaan liity blogini aihepiiriin. Kyseessä on kuitenkin omassa arjessani ajankohtainen asia, joten päätin kirjoittaa vaihteeksi mielipiteen. Lauantain postauksesta löytyykin sitten jotain muuta...

                

Kohteliaisuus on kuin valo pimeässä

We Wish You a Merry Christmas

           Taas satoi lunta maahan, ja tuskin se nytkään kauan pysyy. Olenpa siis sitä mieltä, että siitä täytyy nauttia nyt! Vaikka pimeys taas laskeutuukin ja lumisade kuuluu muuttuneen vedeksi, on maa silti ihanan valkea, hetken aikaa vielä.

             

     Istun luokassa, autan tokaluokkalaista tyttöä matikantehtävissä. Se on yksi hommista, joita minun pitää Tet-harjoittelussa ollessani tehdä. Tytön miettiessä laskujen ratkaisuja vilkaisen ulos, henkäisen. Jotain valkoista lehahtaa ikkunan ohitse. Ei kai vaan... Käännän katseeni nopeasti takaisin matikan kirjaan, sanomatta mitään. Nyt on keskityttävä kymmenen kertotauluun.
     Tunnin päätyttyä ampaisen pihalle, välituntia viettävien lasten riemuksi. Lumisade on kiihtynyt, isoja, kosteita lumihiutaleita sataa taivaalta kuin unessa. Pienet ryntäävät luokseni, kuljemme yhdessä pihalla. Yhdessä ikkunassa loistaa joulukynttelikkö, vaikka valot muuten ovatkin pois päältä. Joulufiilismittarini nousee huippuunsa hetkessä sen nähdessäni, eikä haittaa, vaikka lumi onkin märkää. En voi olla hymyilemättä, joulu on jotain niin ihanaa. Eihän siihen ole enää kuin 47 päivää!
     Lumisade jatkuu, maa muuttuu valkeaksi, mutta vielä lumi muuttuu märäksi loskaksi. Vilkuilen ulos ikkunoista odotellessani tokaluokkalaisia sisälle. Joulu on jo vallannut minut täysin, harmi vain, etten voi nyt istua neulomassa tonttulakki päässä ja kuunnella joululauluja. Mutta se hetki tulee vielä tänään.
     "Taas toivotus hyvän joulun, taas toivotus hyvän joulun, taas toivotus hyvä joulun, joulurauhan näin tuo!" Disneyn iki-ihanat hahmot, Mikki ja kumppanit, kajauttavat Mikki Hiiri - Joulu Ankkalinnassa- leffan loppuun. Mukillinen lämmintä glögiä ja joulupiparit eivät ole koskaan pahitteeksi, kenellekään. No, hyvä on, ehkei ihan keskellä kesää kuitenkaan ole niiden aika, mutta nyt kylmällä säällä on ihanaa istuskella kotona ja seurata aina vain kiihtyvää lumisadetta. Vihdoinkin vapaailta, jonka voin käyttää haluamallani tavalla!
     Ihana lämmön tunne leviää päästä varpaisiin, kun astun huoneeni ovesta sisään. Ikkunan takaa minua tervehtii valkea maisema, lumihiutalevaloni loistavat ja joululaatikkoni vetää puoleensa kuin magneetti. Joululaulut soimaan, tonttulakki päähän, joulunpunaiset villasukat jalkaan ja kaikki on täydellistä! Olen intoa täynnä, hymyilen itsekseni, mikään maailman murhe ei voisi tätä onnea kokonaan kadottaa.
     47 päivää. Joulua olen odottanut jo kesäkuun 30. päivästä lähtien. Mutta nyt sen odotus saa todella alkaa!
     
             

Pimeät Illat

Kappale elokuvasta The Ring 2. Kumpikin linkki johtaa samaan kappaleeseen, toinen Spotify'in ja toinen YouTubeen.
Spotify:  Hans Zimmer – The Well      
Youtube:  https://www.youtube.com/watch?v=C8TEUel05Ns

     
        Nyt ne ovat täällä, ovat olleet jo kauan. Syksyn pimeät illat.

   Pimeys laskeutuu kuin verhona alas. Hiljalleen. Aivan kuin äänen voimakkuutta säätäessä, taivas tummuu tummenemistaan aste kerrallaan, maailman mukaansa vetäen. Pian pimeydessä hohtavat enää katulamput ja autojen valot.
   Se hiipii kulman takaa, se peittää alleen maan, se mustaksi kaiken värjää ja pelon esiin saa. Viimeviikkoinen Halloween on jo takana päin, silloin pimeys luo täydelliset kulissit Halloweenjuhlien viettoon. Vielä kun myrskyää, ikkuna tärähtää, sade iskee päin, tuulen puita riepottavan näin. Myrskyt luovat mitä parhaimmat olosuhteet Halloweenille, sen öiseen kauheuteen ja yliluonnollisuuksiin uskoville varsinkin. Täällä meillä se ei niin iso juttu olekaan, mutta pohtiessani muuta maailmaa, tulee ensimmäisenä mieleen Yhdysvallat ja klassinen "Trick or Treat"-kierros. Kuinka jännittävää olisikaan päästä ulos pimeään iltaan kiertämään ovelta ovelle, kysymään "Karkki vai kepponen?" Helpompi versio meille tutusta virpomisesta, sanoisin. Niitä oksia ei todellakaan jaksa väkertää, ja mikäli olen oikeassa, ei "Trick or treat"-kierroksella tarvita muuta kuin pelottava asu ja esimerkiksi pieni kori karkkeja varten.
   Puut ovat pimeän verhoamia, näen ainoastaan pimeitä, korkeuksiin kohoavia varjoja. Yksittäiset oksat heiluvat, tuulenpuuska pyyhkii katuja kävellessäni - tai oikeastaan juostessani - eteenpäin. Pimeys pelottaa minuakin. Yksin pienessä vesisateessa, pimeän verhotessa kaiken, tuulen humistessa, jokaista ääntä säikähtävänä, mielikuvituksen laukatessa. Siitäkään ei ole kuin haittaa. Koko ajan olen tuntevinani katseen, kuulevinani tai näkevinäni jotain. Kääntyessäni näen vain pimeyden, kaukana olevan katulampun heikon loisteen. Lämpötila laskee, tärisen. Juoksen lehtien täyttämää katua pitkin. Jokin osittain kuvitteellisessa jännityksessä kiehtoo minua.
   Kuinka se pelottaa, kuinka se odottaa, kuinka se väristyksen pitkin selkää hiipimään saa? Mielikuvitus, se kammotus, maan uudelleen näkemään saa varjostus. Puussa rasahtaa, oksa se on vaan, silti kiihtyy juoksu nopeampaan. Kumpi onkaan pahempaa, yksin vai joku takanaan? Katulampun sammuessa valo katoaa, luohan se turvaa, eikö vaan? Pimeässä kukaan näe ei, järjen se silti vei. Miksi pelätä pimeää, kun silloinhan vaan turvaan jää? Enää odota en, täyteen vauhtiin ampaisen, kulmassa kadun kääntyen ja nähden turvan lopullisen.

Ei, meillä ei sada lunta. Kuvassa alkuperäisesti katulamppuja pimeydessä, muokkasin sitä vähän kauhuelokuvan nimeltä The Ring 2 inspiroimana.