Tunne

        Hassultahan se tuntuu. Vastahana oli syysloma ja taas jäädään koulusta pois. Ysiluokkalaisilla on edessä "loma", on siis se aika vuodesta, kun vastaan tulee TET. Kaksi viikkoa poissa koulusta. Monen mielestä loistavaa, ja täytyy myöntää, että itsekin nimitän TET-jaksoa lomaksi. Eihän se sitä ole, varsinkaan jos on menossa kouluun tettiin. On se silti erilaista.
    Tämä teksti poikkeaa aiemmista. Paljon. Luonto ja syksy eivät ole pääosassa, ja voin varoittaa, että ne saattavat jatkossakin silloin tällöin jäädä pois teksteistäni. Kirjoitukseni käsittelevät kuitenkin edelleen arjen ja osittain syksyn pieniä hetkiä ja aatteita.

                  

 

    Kiiruhdan koulun käytävällä eteenpäin. Sanon muutamille, satunnaisille tutuille heipat ja jatkan matkaani ulko-oville kaverieni kanssa. Ysiluokkalaisten koulupanostus on vähäksi aikaa ohi, ja vaikka en tapaakaan joitain itselleni tärkeitä henkilöitä kahteen viikkoon, lähden silti kepein mielin, lähes juosten. Lopulta, ulos päästyäni, juoksenkin, en enää mahda itselleni mitään. On käytännössä loma, teoriassa minulla on vielä DOKKINO-tapahtuma Kilterissä. Neljä lyhyttä dokumenttielokuvaa. Enpä olisi arvannut, että yksi niistä opettaisi minulle oikeasti jotain.
          Viimeinen pätkä jäljellä. Päähenkilönä on 11-vuotias hollantilainen tyttö, joka haaveilee laulamisesta ja suosiosta. Hän osallistuu Voice Kids-laulukilpailuun. Kesken kilpailuun valmistau-tumisen alkaa kuitenkin innostus laulamiseen hiipua. Lopussa tyttö epäilee, että viimeinen kappale oli virhe. Se ei tullut suoraan sydämestä, hän ei nauttinut siitä niin paljon. Ei laulanut tunteella. Kaunis ääni, kaunis tyttö, loistava biisi, mutta jokin puuttuu. Mikä? Tunne.

    Kotiin kävellessäni kuuntelen musiikkia mp3-soittimestani. Olen taas ymmärtänyt jotain sellaista, jonka olen tiennyt jo pitkään.
    Ei ole mitään väliä, kuka olet, mitä teet tai miltä näytät. Tärkeintä on, että tunnet. Yksin tai yhdessä, mitä väliä. Sinulla on kaunis ääni, olet kaunis, osaat jotain mitä muut eivät osaa, olet suosittu, sinulla on paljon kavereita. Et silti tunne. Laulat loistavasti, mutta se ei tule sisältäsi. On kaksi asiaa: musiikki ja sinä. Kaksi, ei yksi. Ja ilman tunnetta laulusi ei ole sitä, mitä se voisi olla. Se on pinnallista. Ilmeesi ovat teennäisiä. Voi olla olemassa yksi: musiikki sinussa.
    Seison flyygelin vieressä. Ystäväni soittaa valitsemaani kappaletta, jonka aion laulaa koulun edessä Omat Projektit-tapahtu-massa. Minusta tuntuu koko ajan sille, että vaikka ystäväni osaa soittaa kappaleen todella hyvin, minä en pysty laulamaan. Yritän väkisin kuulostaa hyvältä. Lopulta nojaan flyygeliin, seison silmät kiinni, kuuntelen, kun kappale soi. Ja silloin tunnen sen. Kuinka flyygeli tärähtelee, kuinka ääni syntyy. Pidän kiinni, tunnen sen sormissani, sitten koko kämmenessä, se lähtee nousemaan käsiäni pitkin. Koskettimet painuvat, ääni värähtelee ilmassa. Ja laulan. Laulan paremmin, äänellä ei ole väliä, se tulee sydämestä, enkä ajattele mitään muuta, tunnen sen nyt. Näin sen pitää mennä, tiedän sen. Liiasta yrityksestä ei ole ikinä seurannut mitään hyvää.
          Tämä ei päde vain laulussa, tajuan. Sama sääntö toimii tanssissa, piirtäessä, soittaessa, valokuvaamisessa, kirjoittamisessa ja kaikessa muussakin. Yrittää pitää aina, mutta onnistumiseen saatetaan vaatia vain sydämen ääni. Ei se viimeinen paniikissa vedetty harjoituskerta sitä esitystä pelasta, usein se vain pahentaa asioita.
          Ja sitten muistan Omat Illat. Koreografiani. Sen tunteen. Kuinka nautinkaan jokaisesta liikkeestä! Annoin musiikin mennä sydämeen, käsiin, jalkoihin. Se vei liikkeestä toiseen, enkä ole ikinä nauttinut tanssista niin paljon.
    Kaikki tämä on dokumenttielokuvan aiheuttamaa. Yksi ainut elokuva, 30 minuuttia, sai ymmärtämään jotain tavoittelemisen arvoista. Toivottavasti en ole ainoa näin ajatteleva.

                  

    

Ensilumi

       Jos haluat lukea postauksen kuunnellen samaa musiikkia, jota minä kuuntelin kirjoittaessani sitä, on siihen nyt mahdollisuus. Ensimmäinen linkki johtaa Spotify'n ja toinen YouTubeen. Suosittelen itse Spotifyn versiota, mutta mikäli sinulla ei ole Spotify-tiliä, YouTuben versio on hyvä sekin.

       Sir Simon Rattle – The Nutcracker - Ballet, Op.71, Act I: No. 9 - Waltz of the Snowflakes

                                     https://www.youtube.com/watch?v=00Q530kGpuk

       "Lunta leijailee hiljalleen maahan. On hiljaista ja rauhallista. Tuntuu siltä, kuin koko luonto nukkuisi. 
   Muumitalon väki on käynyt myös talviunillensa. Mutta Muumipeikko ei millään saa unta ja päättää lähteä tutkimaan lumista talvimaisemaa. Mitähän Muumipeikko näkeekään joulumatkallaan?"
 
                      
               
 
    Kertaan viidennen luokan joulujuhlan juonnon  ensimmäisiä repliikkejä mielessäni. Se oli ensimmäinen kerta, kun juonsin koulussa juhlia. En tiedä, kuinka on mahdollista, että muistan nuo sanat vieläkin. Aamulla ne mieleen muistuivat.
    Kännykkäni tärisee vieressäni. Läimäytän uskonnon kirjan kiinni ja avaan keskusteluryhmän. "Lunta ♥", lukee viestissä ja heti perään saapuu kuva lumisesta terassista. "Ei voi olla", ajattelen, nousen ja säntään ikkunaan. Huokaisen ihastuneena. Valkoisia, pieniä valkoisia lumihiutaleita leijailee maahan. Koko avautuva maisema on valkea kuin uni, aivan kuin maa olisi peitetty sokerilla! Juoksen parvekkeelle, olen jo unohtanut uskonnon tehtäväni kokonaan. Totta se on. Laitan käteni lumisateeseen, sille sataa hiutaleita. Jään katselemaan lumisadetta, kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta, hengittämään raikasta pakkasilmaa.
    Hiutaleet pyörivät, kohoavat, laskevat. Aivan kuin ne tanssisivat ja kirpeä pakkasaamu olisi niiden näyttämö. Piruetti toisensa perään, grand jete, sissone simple, soutenu en tournant... Aivan kuin Pähkinänsärkijässä. Yhtä kauniisti, kepeästi, leikitellen, taipuen. Rond de jambe par terre... liitelen mielessäni näyttämöllä lumen määrän kasvaessa. Katselen taas, kuinka hiutale toisensa perään putoaa maahan, kuinka kadut muuttuvat syksyisistä talvisiksi.
 
               
              
                  

 

 

    Kiiruhdan eteenpäin, katsoen jalkoihini. On pakkasta, ja lehdet ovat liukkaita. Lumi peittää alleen kaiken vaarallisen.
   
                                  
 
         Pahimmat kohdat ohitettuani katselen ympärilleni. Kaikki näyttää niin erilaiselta maan muuttuessa valkeaksi, autojen ikkunoiden peittyessä, pihlajanmarjojen saadessa päälleen sokerikuorrutus. Talitiainen liitää ohitseni, pujotellen jäisten oksien välissä, kadoten sitten johonkin. Lehdet rapisevat jalkojeni alla, nekin ovat jäässä. Maailma on muuttunut jäiseksi valtakunnaksi, jossa hengitys kohoaa valkeana ilmaan, jossa leijailee lunta hiljalleen. Matka kouluun tuntuu liian lyhyeltä, voisin kulkea jäävaltakunnassa ikuisuuden. Voisin liittyä lumihiutaleiden tanssiin ja hypähdänkin kevyesti jäätyneen vesilammikon ylitse sen sijaan, että olisin kiertänyt sen. Kaikki on niin ihanaa, koko päivä muuttui kertaheitolla taianomaiseksi. Sen sai aikaan niin pieni asia kuin
Ensilumi.

 

 

 

 

                     


   

    

Valokarnevaalit

   Linnanmäen valokarnevaalit. SE on jotain, joka täytyy itse kokea. Tällä kertaa - ja myös ensimmäistä kertaa - pääosassa ei ole laitteesta toiseen juokseminen.
   Sää on otollinen: pilvetön, tummeneva iltataivas. Täydellinen tausta loistaville valoille. Lämpötila on nollassa, mutta sillä ei ole nyt merkitystä. Kuljen ilman ranneketta, en edes ole kiinnostunut laitteista. On aika ottaa kamera käteen.

   Täydellinen kuvakulma, zoomin säätö, salama pois päältä.

Oikealla hetkellä napin painallus - ja se on siinä!

 

1.

 

 

2.

 

 

 

3.

 

 

4.

 

 

5.

 

 

6.

Tällaiset valot ottaisin mieluusti osaksi perinteisesti maalla viettämääni joulua, kiitos!

 

 

 

7.

 

 

8.

 ♥ Oma suosikkini kaikista kuvista ♥

 

 

9.

Jokunen vuosi sitten Linnanmäelle paluun tehnyt Kehrä (sitä edeltänyt vastaava Enterprise oli Linnanmäellä viimeisen kerran vuonna 1998) oli haastava kuvauskohde: se kun ei pysynyt paikoillaan...

 

 

10.

Linnanmäen uusin ihme, jokaisen koreanpaikankammoisen pelko: Kingi. Korkeutta huimat 75 metriä, tulee vapaapudotuksella alas jopa 23m/s.

 

 

11.

 

 

12.

 

 

13.

Poistetun Sateenkaari-nimisen laitteen aurinko löytyy vielä huvipuistosta. Itse ehdin laitteessa sen viimeisenä kesänä (2009) käymään, mieluusti kyytiin nousisin uudestaan.

 

 

14.

 

 

15.

Tässä kuvassa vasemmalta alkaen Panoraama, Kingi ja Hip Hop. Jälkimmäinen on vapaapudotuslaitteista pienin, 8,69m korkea, nousee ja laskee useamman kerran.

 

 

16.

Vielä kerran viime kesänä suosikikseni noussut Rinkeli, Maailmanpyöränä ehkä paremmin tunnettu laite, oli loistonsa huipulla, joskin vaikeasti kuvattavissa oli sekin: sekunnin myöhästymien tarkoitti pitkää odottelua, ennen kuin valot taas paloivat.

 

 

17.

Vaikka 15-vuotias olenkin, oli silti saatava tällainen, vilkkuu eri väreissä ja napista painamalla vaihtaa väriä yms. :D

 

 

 

 

Huom! Kaikki kuvat ovat alkuperäisessä muodossaan, en ole muokannut, enkä edes rajannut niitä. 



 

Syyspäiväni

Ennen tämän postauksen varsinaista osuutta pyydän mitä nöyrimmin anteeksi, ettei viime viikolla tullut kuin yksi teksti luettavaksi. Koulu ja baletti ovat kumpikin aikaa vieviä, mutta nyt syyslomaa viettäessäni ehdin tällä viikolla tämän lisäksi vielä toisenkin tekstin kirjoittamaan :) Ja nyt toivottelen ihania lukuhetkiä loppupostauksen ja edellisten viestieni parissa!

 
    Ulkona on mittarin mukaan 4,1 astetta, ilma on viilennyt. Vielä muutama päivä sitten mittarin lukema oli lähempänä kymmentä astetta, nyt se on pudonnut lähemmäs nollaa. Viileys on oikein tervetullutta, kesän lämpö ei ole minun juttuni. On ihanaa vetää lämmin ja pehmoinen neule päälle ja lähteä kouluun aamusella, kun yö tekee lähtöään ja väistyy viileän syyspäivän tieltä.
    Lomasta kun puhutaan, en voi kertoa heränneeni normaaliin tyylini liian myöhään ja kiitäneeni kouluun, olleeni sitten kuitenkin 15 minuuttia ennen ensimmäisen tunnin alkua perillä. Ehei, lomalla ollessani voin lukea kirjoja mielin määrin, piirtää, neuloa ja syysloma kun on, tanssia, tanssiopistolla kun ei syyslomaa ole.
    Istun tietokoneeni ääressä, katselen ulos ikkunasta. Maisemani muuttuu joka päivä, kun lehdet kirkastuvat ja sitten tummenevat ja lopulta putoavat pois. Joskus vesisade huuhtoo katuja, toisinaan tuuli riepottelee puiden latvoja. Milloin lentää lintuaura taivaan halki, milloin suhahtaa yksinäinen pikkulintu oksaltaan ylemmäs. Ulkona maisema on syksyinen, toisin kuin lasin sisäpuolella. Katselen ikkunassani roikkuvaa lasiballerinaa, jonka parrasvalot ovat sammuneet auringon mentyä pilveen. Sen ympärillä sataa lumihiutaleita, aivan kuin se olisi yksi Pähkinänsärkijässä tanssivista lumihiutaleista. Aivan kuin se oli 49. lumihiutale jouluvalojeni joukossa. Lumihiutaleiden loistaessa istun ja neulon joululahjaksi menevää tuubihuivia. Mikä olisikaan parempi tapa viettää iltapäivää kuin neulominen ja glögin juominen? Jossain välissä voi antaa kirjan vetää mukanaan muihin maailmoihin, ja sitten onkin taas kipaistava hakemaan uusi mukillinen lämmintä glögiä. 
    Otan kynän käteeni ja annan luovuuden tulla ulos. Viivat muodostavat pikkuhiljaa paperille talvisen maiseman hahmotelman. Talvinen metsä, jossa mikään ei riko luonnon hiljaisuutta. Hiljaa putoilevat lumihiutaleet tekevät kuvasta kiinnostavan: mitä lumihiutaleet peittävät alleen, mitä lumisateessa ei edessään näe?
    Joululaatikkoni on avonaisena sängyn päädyssä. Laatikkoon kurkistaessa näkee siniset, hopeaiset, punaiset, kultaiset ja valkoiset joulupallot. Päällimmäisenä on valkoinen, vajaa kaksimetrinen joulunauha, joka on usein talvisin syypää siihen, että minun täytyy imuroida vähintään kahdesti viikossa, sillä valkoisia lumihiutaleita on pitkin lattiaa. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika, annan sen olla laatikossa. Vielä.

  

                  

Vesisade

       Sade ropisee ikkunalautaani. Se kastelee kaiken, kadut, puut, talot ja muut sellaiset. Ikkunaani pitkin valuvat vesipisarat lähes kilpailevat siitä, kuka on ensin ikkunan alareunassa. Mäntyjen neulaset kimaltavat vesipisaroiden roikkuessa niistä, ja kattojen reunoista valuu vettä alas. On syyssateiden aika.
   Ihmiset kulkevat ulkona sateensuojiensa alla, vältellen vesilammikoita kadulla ja kiirehtien määränpäähänsä. Toiset ulkoiluttavat koiriaan ja yrittävät kaikin voimin estää niitä ryntäämästä suoraan kuralammikkoon. Katselen kadun vähäistä liikennettä ikkunastani ja huomaan katulamppujen syttyvän. "Onhan syksy pimeä ja kylmä, mutta mitä ihmeen vikaa siinä sateessa sitten on?" pohdin.

                              

                                         

 

   Vesi sataa ryöppynä alas maahan. Puiden lehdet taipuvat pisaroiden iskeytyessä niihin, ja tuuli riepottaa kaikkea, mihin sen voima vain riittää. Myrskyt - eteenkin syksyisin - ovat kaunista, mutta hurjaa katseltavaa. Kuinka puut taipuvat tuulessa, lehdet singahtelevat, katulamput loistavat pimeässä illassa. Siinä on jotain kiehtovaa. Katsellessani ikkunasta yhä pimenevää iltaa muistan ne lukuisat ukkosmyrskyt menneiltä kesiltä: sen kuinka salamat halkovat taivaankantta ja ukkonen jyrähtää aivan vieressä. Syysmyrskyt ovat asia erikseen. Silloin ei ukkosta, mutta tuulee sitäkin enemmän. Kylmän syystuulen puhaltaessa lehdet putoavat, ja luonto ottaa omakseen harmaan, ruskean ja valkoisen sävyt, kuin suoraan seepiakuvasta.
   Vesisade paitsi kastelee kaiken, myös inspiroi. Sen ropina, solina, humina. Sateenvarjon alta sadetta voi seurata lähietäisyydeltä ja nähdä sen vaikutuksen luontoon. Sateen ja luonnon äänien harmonia on korvia hivelevän kaunista kuultavaa, jos vain viitsii vaivautua ulos silloin, kun tekisi kaikista eniten mieli käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan vetävää romaania. Sateen ropinaa kuunnellessa ovat saaneet muotonsa monet piirrokseni, joita myöskin on kehuttu paljon. Valokuvaaminen sateella on toki vaivalloista, mutta sen arvoista: kuvista näkyy todellinen luonto.
   Kuunnellessani pikkuhiljaa hiljenevää sadetta, katulamppujen palaessa ulkona, mietin, miten niin pieni luonnon ihme voikin olla niin lumoava. Harva vain osaa sitä arvostaa.


                                                

  

              Piirrokseni näyttävät hiukan rakeisilta kuvissa, luonnossa eivät sellaisia ole.
                                         

Liekki

    Olen yksin kotona ja istun omassa huoneessani. Kaikki on niin kuin pitääkin olla: tietokoneelta soi loistavaa musiikkia, huone on vasta siivottu, neuletyöni edistyy ja kynttilä palaa pöydälläni.
    Liekin lämpö ja kauneus. Kuinka se palaa, kuinka se polttaa? Vahva piparmintun tuoksu leviää huoneeseen kynttilän palaessa. Toisilla se saa aikaan päänsärkyä, myös minulla silloin tällöin. Ja silti annan liekin palaa. Annan sen sulattaa kynttilää ympäriltään, lämmittää ilmaa, tuoda valoa syksyn pimenevään iltaan. Kaikella on tässä maailmassa paikkansa ja tehtävänsä.



                   



    Musta sydän. Kynttilän valkoinen sydän on palanut täysin mustaksi. Silti sitä ympäröi kirkas ulkokuori, joka loistaa, huolimatta siitä, kuinka synkkä sydän on. Siinä nähdään, ettei ulkokuori kerro aina totuutta. Vaikka olisi kuinka kaunis ulkoisesti, täysin mallimaailmaan kelpaava, ei se tarkoita, että sydän on sitä myös. Monissa klassikkotarinoissa se, joka on ulkoisesti, puhtaasti oma itsensä, on tarinan sankari. Se, jonka sydän on lämmin ja rakastava, toiset huomioiva, on voittaja. Loppupelissä se on aina niin.
    Selvitä voi, vaikka sydän kiveä olisikin. Helppoa se tuskin on, mutta selvitä silti voi. Huokaisen. Tuskin kukaan kuitenkaan haluaa sitä. Kuka haluaisi elää rakastamatta, tuntematta, kokematta? Luulisi, että tässä maailmassa on jotain jokaiselle. Jotain, vaikka ihan pientäkin, joka sulattaa kiven sydämestä. Jotain, joka saa kynttilän kovan sydämen lopulta murtumaan.
    Pöydälläni palavan kynttilän sydämen päästä katkeaa palanen. Se haurastui lopulta ja putoaa sulaan steariiniin. Puhallan kynttilän sammuksiin. Lämpö ja kirkkaus katoavat, mutta piparmintun tuoksu jää.
    Kaikesta tapahtuneesta jää aina jälki. Ei ehkä näkyvää, ei ehkä tuoksuvaa, ei ehkä kuultavaa, ei välttämättä tunnettakaan. On jotain, joka säilyy. Muisto.