Vesisade

       Sade ropisee ikkunalautaani. Se kastelee kaiken, kadut, puut, talot ja muut sellaiset. Ikkunaani pitkin valuvat vesipisarat lähes kilpailevat siitä, kuka on ensin ikkunan alareunassa. Mäntyjen neulaset kimaltavat vesipisaroiden roikkuessa niistä, ja kattojen reunoista valuu vettä alas. On syyssateiden aika.
   Ihmiset kulkevat ulkona sateensuojiensa alla, vältellen vesilammikoita kadulla ja kiirehtien määränpäähänsä. Toiset ulkoiluttavat koiriaan ja yrittävät kaikin voimin estää niitä ryntäämästä suoraan kuralammikkoon. Katselen kadun vähäistä liikennettä ikkunastani ja huomaan katulamppujen syttyvän. "Onhan syksy pimeä ja kylmä, mutta mitä ihmeen vikaa siinä sateessa sitten on?" pohdin.

                              

                                         

 

   Vesi sataa ryöppynä alas maahan. Puiden lehdet taipuvat pisaroiden iskeytyessä niihin, ja tuuli riepottaa kaikkea, mihin sen voima vain riittää. Myrskyt - eteenkin syksyisin - ovat kaunista, mutta hurjaa katseltavaa. Kuinka puut taipuvat tuulessa, lehdet singahtelevat, katulamput loistavat pimeässä illassa. Siinä on jotain kiehtovaa. Katsellessani ikkunasta yhä pimenevää iltaa muistan ne lukuisat ukkosmyrskyt menneiltä kesiltä: sen kuinka salamat halkovat taivaankantta ja ukkonen jyrähtää aivan vieressä. Syysmyrskyt ovat asia erikseen. Silloin ei ukkosta, mutta tuulee sitäkin enemmän. Kylmän syystuulen puhaltaessa lehdet putoavat, ja luonto ottaa omakseen harmaan, ruskean ja valkoisen sävyt, kuin suoraan seepiakuvasta.
   Vesisade paitsi kastelee kaiken, myös inspiroi. Sen ropina, solina, humina. Sateenvarjon alta sadetta voi seurata lähietäisyydeltä ja nähdä sen vaikutuksen luontoon. Sateen ja luonnon äänien harmonia on korvia hivelevän kaunista kuultavaa, jos vain viitsii vaivautua ulos silloin, kun tekisi kaikista eniten mieli käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan vetävää romaania. Sateen ropinaa kuunnellessa ovat saaneet muotonsa monet piirrokseni, joita myöskin on kehuttu paljon. Valokuvaaminen sateella on toki vaivalloista, mutta sen arvoista: kuvista näkyy todellinen luonto.
   Kuunnellessani pikkuhiljaa hiljenevää sadetta, katulamppujen palaessa ulkona, mietin, miten niin pieni luonnon ihme voikin olla niin lumoava. Harva vain osaa sitä arvostaa.


                                                

  

              Piirrokseni näyttävät hiukan rakeisilta kuvissa, luonnossa eivät sellaisia ole.