Pimeät Illat

Kappale elokuvasta The Ring 2. Kumpikin linkki johtaa samaan kappaleeseen, toinen Spotify'in ja toinen YouTubeen.
Spotify:  Hans Zimmer – The Well      
Youtube:  https://www.youtube.com/watch?v=C8TEUel05Ns

     
        Nyt ne ovat täällä, ovat olleet jo kauan. Syksyn pimeät illat.

   Pimeys laskeutuu kuin verhona alas. Hiljalleen. Aivan kuin äänen voimakkuutta säätäessä, taivas tummuu tummenemistaan aste kerrallaan, maailman mukaansa vetäen. Pian pimeydessä hohtavat enää katulamput ja autojen valot.
   Se hiipii kulman takaa, se peittää alleen maan, se mustaksi kaiken värjää ja pelon esiin saa. Viimeviikkoinen Halloween on jo takana päin, silloin pimeys luo täydelliset kulissit Halloweenjuhlien viettoon. Vielä kun myrskyää, ikkuna tärähtää, sade iskee päin, tuulen puita riepottavan näin. Myrskyt luovat mitä parhaimmat olosuhteet Halloweenille, sen öiseen kauheuteen ja yliluonnollisuuksiin uskoville varsinkin. Täällä meillä se ei niin iso juttu olekaan, mutta pohtiessani muuta maailmaa, tulee ensimmäisenä mieleen Yhdysvallat ja klassinen "Trick or Treat"-kierros. Kuinka jännittävää olisikaan päästä ulos pimeään iltaan kiertämään ovelta ovelle, kysymään "Karkki vai kepponen?" Helpompi versio meille tutusta virpomisesta, sanoisin. Niitä oksia ei todellakaan jaksa väkertää, ja mikäli olen oikeassa, ei "Trick or treat"-kierroksella tarvita muuta kuin pelottava asu ja esimerkiksi pieni kori karkkeja varten.
   Puut ovat pimeän verhoamia, näen ainoastaan pimeitä, korkeuksiin kohoavia varjoja. Yksittäiset oksat heiluvat, tuulenpuuska pyyhkii katuja kävellessäni - tai oikeastaan juostessani - eteenpäin. Pimeys pelottaa minuakin. Yksin pienessä vesisateessa, pimeän verhotessa kaiken, tuulen humistessa, jokaista ääntä säikähtävänä, mielikuvituksen laukatessa. Siitäkään ei ole kuin haittaa. Koko ajan olen tuntevinani katseen, kuulevinani tai näkevinäni jotain. Kääntyessäni näen vain pimeyden, kaukana olevan katulampun heikon loisteen. Lämpötila laskee, tärisen. Juoksen lehtien täyttämää katua pitkin. Jokin osittain kuvitteellisessa jännityksessä kiehtoo minua.
   Kuinka se pelottaa, kuinka se odottaa, kuinka se väristyksen pitkin selkää hiipimään saa? Mielikuvitus, se kammotus, maan uudelleen näkemään saa varjostus. Puussa rasahtaa, oksa se on vaan, silti kiihtyy juoksu nopeampaan. Kumpi onkaan pahempaa, yksin vai joku takanaan? Katulampun sammuessa valo katoaa, luohan se turvaa, eikö vaan? Pimeässä kukaan näe ei, järjen se silti vei. Miksi pelätä pimeää, kun silloinhan vaan turvaan jää? Enää odota en, täyteen vauhtiin ampaisen, kulmassa kadun kääntyen ja nähden turvan lopullisen.

Ei, meillä ei sada lunta. Kuvassa alkuperäisesti katulamppuja pimeydessä, muokkasin sitä vähän kauhuelokuvan nimeltä The Ring 2 inspiroimana.